Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘ego’

Olen pikkuhiljaa alkanut löytää tietä ulos erinäisistä addiktioista elämässäni. Pitkään olen joutunut etsimään avainta siihen, mutta uskon sen vihdoin löytäneeni. David Hawkins auttoi minua ymmärtämään sen kirjassaan Transcending the Levels of Consciousness. Tajusin kaikkien elämäniloani nakertavien halujen olevan vain itsekkyyden kirvoittamia. Kohdistuipa haluni sitten makeisiin, huomioon, tai mihin tahansa tyydytykseen, oli kyseessä aina vain egon itsekkäiden päämäärien täyttäminen.

Itse en arvosta itsekkyyttä. Tavallaan taidan siis käyttää ylpeyttä ponnahduslautana ulos haluistani. Kuitenkin aina kun muistan että on ainoastaan itsekästä vaikkapa ostaa suklaalevy, katoaa himo hetkessä. Tahdon olla epäitsekäs enemmän kuin syödä suklaata, joten se vie voiton.

Aiemmin olen ajatellut muita motiiveja vaikkapa juuri makeisten syönnin lopettamiselle, mutta ne eivät ole toimineet. Terveydelläni ei ole minulle suurta väliä, koska sen vaikutuksia ei näe välittömästi. Se on ainakin minun arvioni siitä. Ehkä epäitsekkyydenkään vaikutuksia ei näe heti, mutta se on luultavasti paljon syvemmälle juurtunut arvomaailmaani kuin vaikkapa oma terveyteni.

Mainokset

Read Full Post »

Katsoimme tänään kumppanini kanssa uudestaan elokuvan Peaceful Warrior (lisätietoja Leffahyllyssä). Se sai minut hyvin tunteelliseksi ja useaan kertaan kyyneleet nousivatkin silmiini. Aloin ajatella tietäni tässä elämässä ja sitä, mitä tarvitsen sen läpi kulkemiseen. Tuo elokuva tuntuu antavan jokaisella katselukerralla juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsee.

Sain rohkaisua tarttua elämässäni niihin asioihin, joihin tahdon tarttua. Sokrates käskee tarttumaan meditaation miekkaan ja silpoamaan kaikki pelot, joita mieleen nousee. Aikaisemmassa viestissäni puhuinkin tästä, ja ymmärtäminen auttaa. Mieli vain ratkaisee egon sille antamia tehtäviä ja siitä johtuvat pelot. Ne estävät joutumasta tilanteisiin, joihin ego ei tahdo joutua.

Eräs henkilö kommentoi aikaisemmin, että viestini vahvistivat sitä, että on monenlaisia tapoja olla ja elää. Silläkin uhalla, että saan kaikki paikat täyteen pelonsekaisia ja vihaisia kommentteja, kerron nyt hiukan siitä tavasta, jolla tahdon elää, koska uskon myös sen avaavan enemmän niiden ihmisten silmiä, jotka ovat siihen valmiita.

Tahdon ympäristön, jossa omat ongelmani ja heikkouteni nousevat pintaan. Tahdon ympäristön, joka myös auttaa rakastavasti noiden ongelmien ja heikkouksien ”korjaamisessa”. Tahdon ympäristön, joka luo enemmän energiaa kuin siihen annetaan. En ehkä olisi aiemmin edes ajatellut näitä asioita, mutta henkilö nimeltä Stephane Hemon (ideaGasmsin perustaja) on esimerkillään inspiroinut minuakin kohti tätä todellisuutta.

Kutsun tuota ympäristöä Stephanen tavoin ympyräksi, jossa yksi maskuliininen mies elää usean feminiinisen, bi-seksuaalisen naisen kanssa – minun tapauksessani maksimi lienee kolme. Kysymyksessä on henkinen kasvualusta (tavallistenkin parisuhteiden tapaan), jossa kantava voima on rakkaus.

(Huomautan, että kyseessä on korkean tason rakkaussuhde, jossa ei ole tilaa peloille ja ylpeydelle. Sellaisissa tapauksissa tämä ei voi yksinkertaisesti toimia. Ainoastaan syvä ja pysyvä myötätunto, rakkaus ja luottamus mahdollistavat henkisten ihmisten kasvun tällä tavalla.)

En oikeastaan tiedä, mitä voisin sanoa estääkseni ihmisiä vetämästä tuomitsevia johtopäätöksiä tästä elintavasta, mutta oikeastaan en edes halua sanoa mitään. Minulla ei ole tarvetta puolustella asiaa, jonka itse koen kauniiksi ja oikeaksi. Lisäksi tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka tuntevat samoin kuin itse tunnen tämän asian suhteen, joten jätänpäs asian siihen.

Suurin este tällä tiellä on kuitenkin ollut se, etten ole juuri uskaltanut puhua vieraille ihmisille. Nuoresta asti olen vahvistanut tapaani puhua asioista vain internetin välityksellä ja se on osaltaan kasvattanut minut erilleen sosiaalisista piireistä. Nyt myöhemmin olen taas löytänyt voimaa olla myös muiden läheisyydessä, mutta edelleen sisälläni on kalvanut pelko vieraiden ihmisten kohtaamisesta.

Peaceful Warriorin myötä sain taas lisää voimaa ja päättäväisyyttä kohdata pelkoni rohkeudella ja elää elämääni kuten se on tarkoitettu elettäväksi.

Kuten Sokrates sanoo Way of the Peaceful Warriorissa:

Silence is the warrior’s art – and meditation is his sword.

Siispä silpoan pelkoni miekalla ja elän tässä hetkessä ilman vastustusta ei-toivottuja lopputuloksia kohtaan.

Read Full Post »

Olen pari päivää tässä syventynyt irti päästämiseen ja tänään meditoidessani huomasin, kuinka paljon asioita mieleen lappaa, kun on takertunut johonkin.

Maanantaina tilasin itselleni kannettavan tietokoneen ja jotenkin sitä vain odottaa kuin pikkulapsi jouluaattoa. Ego rimpuilee kiinni siinä hetkessä kun viimein saan koneen kotiini. Käytännössähän sillä ei ole mitään merkitystä, enkä minä määrättömästi koko konetta edes tarvitse. Silti se pitää saada, kun hinku on kova.

Tämä on hyvin yleistä. Jos menemme ulos ja ilma on kylmä, mielemme sanoo: ”Onpa kylmä ilma.” Miksi? Johan me tiedämme sen sanomattakin, että ilma on kylmä.

Seuraavaksi mieli ehkä ilmoittaa: ”Onpas jäiset tiet.” Tällainen henkilökohtainen selostaja on vähintäänkin huvittava, mutta erityisesti minua on aina kiinnostanut, että miksi mieli tekee noin. Mitä se tuosta selittelystä hyötyy?

Kontrolli.

Mieli ei pysty kontrolloimaan ulkoisia tapahtumia (säätä, ihmisten reaktioita, lottonumeroita yms.), mutta se yrittää. Annamme mielellemme tehtäviä, kuten: ”haluan kaikkien pitävän minusta, mitään pahaa ei saa tapahtua minulle, tahdon kaikkea hyvää tapahtuvan minulle, tahdon että kukaan tai mikään ei satuta minua” jne.

Tämä on mahdoton tehtävä, mutta mieli sanoo: ”OK! Homma hanskassa.” Se alkaa ratkoa kaikkia näitä ulkoisia ongelmia. Tiet ovat jäiset, ongelma pitää ratkaista. Siitä alkaa sisäinen dialogi, miten homma hoituu. Kaikki tilanteet, vaihtoehdot ja mahdollisuudet pyritään käymään läpi, ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Mieli siis pyrkii kontrolloimaan sisäistä maailmaa.

Itse tajusin, ettei näillä asioilla ole mitään merkitystä. Jos kaadun jäisellä tiellä, ei se ole mikään maailmanloppu. Itse asiassa haluan toivottaa tervetulleeksi kaiken sen, mitä Jumala elämääni tuo, koska Korkein Totuus tietää, mikä on parhaaksi minulle. Ego ei sellaisesta käsitä hölkäsen pöläystä.

Noh, palatakseni tuohon meditaatioon: joka kerta kun rappumme ovi aukesi, säpsähdin: ”nyt postinkantaja tuo noutoilmoituksen siitä koneesta”. Toiko? No ei. Joka ikinen kerta kuitenkin tiedostin tämän ja päästin asiasta irti. Tiedostin sen, että vaikken saisi tuota konetta tänään, huomenna, tällä viikolla, tänä vuonna, tai ikinä, se olisi silti ihan okei.

Luotan ja uskon sen olevan parhaaksi minulle.

Näin olen päästänyt irti lopputuloksesta ja voin elellä onnellisena tässä hetkessä.

Read Full Post »

Tajusin juuri jotain sekä apatiaan että solar plexukseeni liittyen: olen pelkuri.

En oikeastaan ole pitkään aikaan (jos koskaan) uskaltanut elää elämääni. Ego kaipaa turvallisuutta ja roikkuu siinä kiinni kaksin käsin. Kaiken pitäisi olla ennestään tuttua, että tiedän miten suhtautua.

Noh, miksi pitäisi? Se ei ole elämistä. Surullista on se, että monet ihmiset eivät oikeastaan elä ollenkaan. Olenko minä yksi heistä? Tähän asti olen ollut. Olen halunnut tehdä monia asioita, mutta en ole uskaltanut. Tänään olen tajunnut mikä on se valuuttaa jolla saa hyvää elämää: riskien ottaminen (yhdistettynä oman sydämensä seuraamiseen).

Tämä on suurin haaste, mitä olen pitkiin aikoihin kohdannut. Minun tulisi kohdata elämä ja elää sitä. Kaikki voi mennä pieleen ja saatan löytää itseni tilanteista, joista en olisi ikinä kuvitellut löytäväni itseäni. Se voi olla vaikeaa, haastavaa, joskus jopa sietämätöntä, mutta uskon selviäväni, kunhan muistan Buddhan sanat:

Tee parhaasi.

Read Full Post »

Huomasin pienen itsetutkiskelun tuloksena, että ylpeys on päässyt jälleen puraisemaan riekaleen pelihousuistani. Ego tuntee nimittäin syvää ylpeyttä henkisestä tietämyksestäni ja siitä, että saan osoittaa ihmisille kuinka väärässä he ovat. Noh, sille tulee nyt stoppi.

Tajusin, ettei itsetietoisuudessa ole mitään vikaa, mutta ei myöskään tiedostamattomuudessa. Jokainen ihminen on sillä polulla, jolla tahtoo olla, eikä minun paasaamiseni siitä, kuinka typerästi (egon näkökulmasta) he käyttäytyvät, auta millään tavalla maailmaa muuttumaan ”paremmaksi”.

Olen mitannut ihmisarvon sillä, kuinka hyvin kukanenkin tiedostaa itsensä. Toisin sanoen siis ne ihmiset, jotka toimivat egon hallinnan alaisina, ovat olleet egoni mielestä huonompia ihmisiä ja olen siksi yrittänyt ”pelastaa” heitä heidän näennäisesti surkeilta elämiltään.

Nöyryyttä vain kehiin.

Read Full Post »

Keskustelimme vähän aikaa sitten erään ystäväni kanssa kuolemasta. Hänen oli hyvin vaikea hyväksyä sitä, että jotkut rikolliset pääsivät niin lyhyellä tuomiolla tappamisesta. Se sai minut ajattelemaan. Miksi monet ihmiset pitävät kuolemaa niin surullisena asiana?

Hautajaisissa monet ihmiset itkevät henkilön puolesta, jonka he näennäisesti menettivät. Minusta tuohon on useitakin syitä, joista yksi on egon takertuminen pysyvyyden illuusioon.  Ego tahtoo kaiken pysyvän aina sellaisena kuin nyt on. No, ehkä ei kaiken, mutta pysyvyyden illuusio luo silti turvallisuuden tunnetta sille.  Ego siis suree menetystä. Se ikävöi kaikkea sitä, mitä tuo ihminen toi egolle ja samalla se värisee pelosta, koska kuolema on muistutus muuttuvuudesta. Mikään ei ole pysyvää.

Eräs toinen syy tuli esiin Way of the Peaceful Warrior -kirjassa kun Sokrates valisti Dania:

Kuolema ei ole surullinen asia; surullista on se, että monet ihmiset eivät oikeastaan elä ollenkaan.

Kuolema on siis myös muistutus ihmisille siitä, että tämä elämä on pian ohi ja on heistä kiinni, miten he sen käyttävät. Ego näkee itsensä vainajan sijassa ja pohtii sitä, kuinka paljon tässä elämässä tuli saavutettua. Ei sillä, että asialla olisi mitään merkitystä, mutta eihän ego sitä tiedä.

Tappajien egot tahtovat kostaa muille ihmisille. He tahtovat kostaa tappamalla. Heidän harmikseen on todettava, että kuolema on vain toiveajattelua. Elämä ei pysty loppumaan. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Elämä ainoastaan muuttaa muotoaan.

Monet valaistuneimmat ihmiset näkevät  fyysisen kehon pikemminkin taakkana kuin minään muuna. Se on ikään kuin avaruusalus, jonka avulla sielu pystyy matkustamaan 3-ulotteisessa todellisuudessa. Lisäksi fyysisen kehon hylkääminen on sielun tason päätös, eikä ”ikävä sattuma”. Yksikään tappajan uhri ei jätä kehoaan ilman että sielu olisi päättänyt sen etukäteen. Käytännössä on siis kyse kahden sielun välisestä sopimuksesta.

Itse kuvaisin fyysisen kuoleman näin: kuvitelkaa että olette sukellusveneessä tutkimassa merenpohjan ihmeitä. Jossain vaiheessa päätätte, että nyt on tullut tutkittua tätä paikkaa tarpeeksi ja päätätte nousta pintaan. Kuinka kamalaa se on? Pitääkö niitä ihmisiä rangaista, jotka auttavat muita nousemaan pintaan? En sano että ei pitäisi, vaan kysyn teiltä: pitääkö?

Toki on totta, ettei tappo- ja kostoaatteissa viruminen ole mitään kovin riemullista elämää, mutta mielestäni nämä ihmiset tarvitsevat rangaistusten sijaan pikemminkin myötätuntoa, rakkautta ja johdatusta valoisammalle polulle – ihan samoin kuin nekin ihmiset, jotka tahtovat kostaa näille tappajille.

Read Full Post »

Uskomatonta miten joskus tulee puhuttua ihan mitä sattuu. Kaverit, tyttöystävä, vanhemmat, sisarukset… saavat monesti kuulla kunniansa kun ego pääsee vauhtiin. Monesti sitten taas, jos nämä ihmiset loukkaantuvat tai suuttuvat sanoistani, löytää ego nopeasti selityksen, miksi oli täysin oikeutettua minulta sanoa ne asiat ja miksi näiden ihmisten pitäisi kiinnittää huomiota omaan käytökseensä eikä syytellä minua. Paradoksaalista? Haha.

Monesti olen huomannut olevani anteeksipyynnön velkaa, kun on tullut päästeltyä ties millaisia sammakoita. Todellisuudessa uskon, että ihminen ei ole se, mitä sanoo. Monet sanovat usein asioita, joita eivät tarkoita… yleensä egon kimpaannuttamana.

Tietenkin jos vastapuoli sitten alkaa tivata: ”No ethän sä ois sanonu sitä, jos et tarkottais”, ovat draaman ainekset pian kasassa. Huoh.

Hauskinta on se, että olen huomannut monesti, ettei sanojeni oikeutuksella ole mitään merkitystä. Vaikka sanoisin jostain ihan oikeastakin asiasta toiselle, on asenteeni yleensä se, mikä ratkaisee koko sanoman sisällön. Jos sanon asiani vihaisesti, kylmästi tai syyttävään sävyyn, ei ole mitään väliä sillä, mistä oikeastaan puhun. Energia sanojen takana määrittelee sen, olenko toiselle ihmiselle tukena, vai yritänkö vain hyökätä häntä vastaan.

Lauseen: ”antaisitko tuon lusikan”, voi sanoa joko rauhallisesti ja iloisesti taikka sitten niin että toinen purskahtaa itkuun.

Aikomus onkin yksi niitä harvoja asioita, joihin ihminen voi oikeastaan vaikuttaa. Monet rypevät syyllisyydessä asioista, jotka he ovat näennäisesti aiheuttaneet, mutta eivät kuitenkaan pystyneet tekemään niille mitään. Kaikessa toiminnassa ratkaisee ainoastaan aikomus ja ”työpanos”. Kaikki muu on Jumalan käsissä. Jos kaikki menee perseelleen, niin ainakin olet tehnyt parhaasi.

Kuinka monesti sinä teet parhaasi?

Omassa prosentissani voisi olla parannettavaakin.

Read Full Post »

Older Posts »